Viimeinen työ maanantai... Enää kolme päivää jäljellä, ihan alkaa itkettämään. Vaikka niiin monena päivänä onkin rasittanut hirveästi lähteä töihin, on sielä kumminkin aina viihtynyt ja päässyt nauramaan. Vaikka kiireeni nyt helpottavatkin, tuntuu oikeasti siltä, että elämästäni murtuu iso pala pois. Työpaikastani tuli minulle melkein toinen koti, työkaverini olivat niin mukavia ja huolehtivaisia suhteeni ja tunsin oloni aina pidetyksi. Mitä luultavimmin alan lauantaina vollottamaan viimeisen päivän kunniaksi... Voiko näin paljon kiintyä johonkin paikkaan vain neljässä kuukaudessa? Uskomatonta että siitä tosiaan on jo neljä kuukautta kun aloitin tuolla, mihin ne päivät ovat karanneet? Tuntuu kuin olisin korkeintaan pari kuukautta vasta tuolla sekoillut kassan kanssa ja viihdyttänyt asiakkaita kaikenlaisilla tarinoilla. Hah viime lauantaina piti tax free ottaa erään asiakkaan kanssa vuokseni pari kertaa uudestaan, aina ei vaan voi osata. Kerran tilitin toisen kassamme aivan väärin, onnekseni asia saatiin korjatuksi seuraavana päivänä. Ja kuinka monena kertana olen jättänyt hälärit vaatteisiin kiinni myytyäni ne, tai antanut alennukset aivan päin mäntyä, kun ei niitä kaikkia vaan voi muistaa ulkoa. Huoh, ikävä jää....
Monday morning came too soon It’s entering my forgotten room Diguised as the morning sun and I should be on the run
Olen tuossa kahden ystäväni kanssa miettinyt yhteen muuttamista. Tällä hetkellä ajatus tuntuu todella ihanalta, mutta kumminkin niin kaukaiselta. Ensinnäkin minä sekä toinen ystäväni tarvitsisimme vakituisen työpaikan, jotta olisi varaa ostaa edes sitä makaroonitonnikala mössöä hengen pitimeksi. Toiseksi, on pakko myöntää, etten tiedä olenko vielä valmis lähtemään kotoota. Vaikka ajatus kahden huippu ihmisen kanssa muuttamisesta houkuttaakin erittäin paljon, pelkään. En oikeastaan sitä ettenkö selviäisi, selviän missä vaan. Pelkään sitä kuinka nyt jo olen tässä vaiheessa elämää. Muistan kun pienenä sanoin äidille, että en ikinä muuta hänen luotaan pois. Äitiä tietenkin nauratti ja hän vastasi että varmasti joku päivä lähden juosten riemusta omaan kotiin. No nytkö jo sitten on se päivä! Nytkö jo olen niiiiiin iso tyttö että haluan lähteä. Rakastan kotiamme, ihmisiä joita täällä on ja sitä fiilistä, että kotiin voi mennä oli tehnyt mitä tahansa ja että täällä pidetään huolta.
Onneksi minun ei nyt tällä sekunnilla ole pakko päättää vielä mitään. Niitä töitä pitäisi nyt tosiaan ensin saada. Laitoin lauantaina kyllä yhden hakemuksen menemään, saa nähdä pääsenkö haastatteluun.
Well, this little girl grew up and moved away.
And she lived her life full of risk and full of play.
And she lived her life with so much to say,
And her flowers, they grow more beautiful every day.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti