Kello on nyt 20 vaille yksi yöllä. Viimesten neljän kuukauden aikana tämä on ollut ainut hetki kun on aikaa olla kotona tekemättä mitään. En olisi voinut ikinä uskoa että työnteon ja koulun yhdistäminen voi olla fyysisesti mutta myös henkisesti näin rankkaa. Asiaa ei edes helpota se että viihdyn työssäni ja koulussani erittäin hyvin. Asiaa kyllä pahentaa tämä syysmasennus mikä meinaa tässä iskeä, niiin pimeää ja kylmää koko ajan.
Se etten ole kirjoittanut pitkään aikaan on stressannut jostain syystä todella paljon. Tuntuu pahalta olla kirjoittamatta, koska taas on ehtinyt tapahtua niin paljon kaikenlaista enkä halua näiden asioiden ja niiden tuomien fiilisten häviävän koskaan. Tulin äsken Menan Tavastian keikalta enkä malta millään mennä nukkumaan kun on pakko kuunnella uuden Viktoria levyn biisejä uudestaan ja uudestaan. Ihan parhaiksi nousi heti tämän illan aikana My Heart Still Beats, The Art of Forgiveness sekä Am I Supposed To Apologize. Keikkaa on pakko kommentoida vielä sen verran, että Mena otti kyllä yleisön haltuun niin varmalla, rohkealla ja kauniilla tavalla että oli kyllä itku monta kertaa lähellä. Tällaisia hetkiä tähän syksyyn tarvitsisi enemmän, muistuttavat siitä kuinka kaikessa pimeydessä ja inhottavuudessaan elämä on kumminkin kaiken sen pahan arvoista. Tätä hienosti aasin siltana käyttäen pääsen aiheeseen joka on tulevan vuoden lupaukseni. Olen jo monta vuotta haaveillut, että ottaisin tatuoinnin ja nyt vihdoin tiedän mitä otan ja minne. Hauskinta ja hieman oudointa tässä on se, että kyseinen teksti jonka meinaan reiteeni iäksi kirjoittaa ilmaantui minulle eräs yö unessani. Jos se ei ole enne niin mikä sitten! En tahdo vielä ainakaan kertoa täällä mitä tämä teksti pitää sisällään, ehkä sitten joskus kun todella olen tämän pitkäaikaisen haaveeni toteuttanut. Mutta tosiaan se aasin silta mikä tässä nyt oli, on se, että tämä teksti liittyy nimenomaan tähän ikuiseen elämisen ilosanoman levittämiseen.
Tosiaan olisi jos jonkunlaista kerrottavaa ja kommentoitavaa, mutta neljä kuukautta vauhdikkaine käänteineen ja hullunkurisine tilanteineen eivät millään mahdu tähän yhteen yöhön, joten koitan nyt hieman tiivistää. Ehkä suurin asia mitä nyt on tapahtunut, on se, että Jiin kanssa me nyt vihdoin löydettiin unelmiemme ( ainakin melkein ) vastaava asunto ja ollemme nyt tosiaan sen kuutisen viikko ( kai ) asuneet yhdessä ja hyvin menee. Minulla on oma huone, joka on mielestäni parempi kuin mitä olisin ikinä toivonut ja vielä pienen hienosäädön jälkeen jopa minun näköiseni. En olisi uskonut että kotiudun tänne niin nopeasti, tämä asunto kumminkin tuntuu niin oikealta paikalta olla ja tänäkin yönä vaikka olen täällä yksin on minulla erittäin rauhallinen ja hyvä olo.
Pakko myöntää että juhlittua tässä on myös tullut. Kaikki viikonloput mitkä töistä on vain vapaaksi saanut on mennyt ties missä päin Suomea ja minkälaisessa seurassa. Parhaita hetkiä on koettu niin Tampereella kuin Helsingissä, eikä meininkiä ole yhtään latistanut sekään että osa seurueesta on ollut kuuromykkiä. En tätäkään iltaa ala nyt sen enempää selittelemään, mutta se on kerrottava, etten olisi ikinä voinut uskoa istuvani aamukuudelta hytissä opettelemassa viittomankieltä niin iloisten ihmisten kanssa, välillä elämä yllättää kovin ihmeellisellä tavalla.
Äh olisi kyllä paljon asiaa mistä kirjoittaa vaikka toisaalta jotkut asiat vaativat ehkä vielä hieman pohdintaa ennen kuin niitä voi ääneen sanoa. Sen voisi kumminki todeta, että tämä syksy on tuonut tullessaan asioita, jotka ovat hämmentäneet ja ehkä pelottaneetkin hieman, mutta kuten olen aikaisemminkin todennut ja kuten monet muutkin kaltaiseni hienot ihmiset ovat sanoneet, asioilla on tapana järjestyä niin kuin on parasta.
The curtains opened up
My heart followed the lead
The music wouldn’t stop
And I could finally breathe
